Tarinani

Olipa kerran pikkuinen tyttö, joka kävi syntymässä Ruotsissa ja kasvoi maaseudulla ympäri Etelä-Suomea. Asuinpaikka vaihtui sen verran tiuhaan, ettei tyttö ehtinyt juurtua mihinkään maisemaan, taloon tai tienooseen. Maailman paras ja turvallisin paikka oli oma peti, se kun aina oli olemassa – joka kodissa jossain muodossa. Tytön perhe oli ahkera mutta köyhä. Tyttö koki olevansa osaton ja arvoton. Mikään asia tai esine, missä oli hintalappu, ei ollut hänelle. Mutta lammen rannan penkasta sai kaivettua savea ja tehtyä kippoja. Hiekkakasaan sai rakenneltua kivistä ja mustikanvarvuista satumaisia minipuutarhoja. Talvisin lumi tarjosi runsain mitoin materiaalia lumiveistoksiin.

Pieni sinikantinen ruutuvihko – se oli paras! Sen tyhjät lehdet huusivat täytteekseen runoja, joita tyttö kirjoitti vihkoon lyijykynällä sammalmatolla metsässä makoillessaan.

 

Tyttö rakasti kirjoja. Kaikkia kirjoja. Myös oppikirjoja. Niinpä ei ollut ihme, että hän kirjoitti ylioppilaaksi luokkansa parhaana. Lapsuus oli opettanut paitsi tekemään työtä, myös panostamaan opiskeluun. Tyttö koki sen ainoaksi tieksi parempaan elämään.

 

Isommat unelmat viittoilivat toisaalle, mutta elämä päätti tarjota tytölle tutkinnon, työtä ja pinnalla pysymistä. Se tarjoili myös avioliiton, talovelkaa ja lapsia. Sihteeriys. Myymäläpäällikkyys. Teknisen kaupan yrittäjyys. Tytön elämässä ehti vierähtää kauan, ehkä liian kauan, milloin elämän pyörre tarjosi päivästä toiseen vain samaa mantraa: töihin kotiin nukkumaan. Kun tyttö huomasi, ettei enää hymyillyt, hän kaivoi laatikosta paperia, sakset - ja kiven sijaan paljon leimasimia. Luova askartelu toi elämään lisää happea ja ilo palasi.

 

Palasi myös ajatus: Jospa vielä?

 

Vastaus kyllä muovasi tytöstä aikuisopiskelijan. Opiskelu oli vaarassa keskeytyä, kun kaikki yhtäkkiä muuttui. Tytön puoliso kuoli kylmänä syysyönä. Järkytys, suru, hautajaiset. Ammatinvaihto, uurnan kanto, perunkirjoitus. Kun kaikki elämän repaleet tuntuivat vihdoin löytäneen järjestyksen häivähdyksen, keho luovutti. Olihan se jaksanut kantaa tytön kaikkien kuilujen yli. Uupumus pisti pauselle kaiken.

 

Tyttö ei koskaan ollut tottunut luovuttamaan. Kuilun reuna tuntui jyrkältä ja liukkaalta, mutta tukevalle pohjalle kiipeämisessä auttoi uusi, odottamaton rakkaus ja läheisten tuki. Taas alkuun päästyään tyttö päättikin kavuta korkeammalle kuin koskaan oli uskaltanut ajatellakaan: hän meni rakkaansa kanssa naimisiin, muutti tämän luo uudelle paikkakunnalle, josta löysi koulutustaan vastaavan työpaikan heti valmistuttuaan.

 

Viidessä vuodessa oli tapahtunut enemmän ja isommin kuin tytön kaikilla viidellä ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tyttö havahtui, että nyt jos koskaan oli tullut sen kirjan aika, joka oli odottanut kerrotuksi tulemistaan niin kauan, että tytöstä ehti tulla nainen, naisesta äiti, äidistä famu. Vaikka aika on rypistänyt ihon ja muuttanut kehon, silti pinnan alta kurkistaa innokas, utelias pikkutyttö. Hymyhuulin katselee hän maailmaa ja malttamattomana odottaa – ”Mitä ihanaa elämällä on tänään tarjota?” Haluathan kuulla, mitä tytöllä on kerrottavaa sinulle?