Kirjoitan - siis olen!

Sanat pulppuavat jostain

               syvältä sisältäni.

               Vaativat päästä virtaamaan,

               värittämään valkoista paperia.

               Sanat ryöpsähtelevät sekaisin

               kuohuvana koskena

               yrittäen esittää

               yrittäen selittää.

               Valuessaan alas suvantoon ne

               järjestäytyvät

               siistiytyvät

               selkiintyvät

muodostavat väkevän joukon

joka tyynenä kohtaa

elämäni valtameren.

Olen aina kirjoittanut. Olen aina lukenut. Sisimmässäni nuo kaksi muodostavat erottamattoman parin. Alakoululaisena ahmin kirjoja. Kirjoitin ja lausuin runoja. Opettajani nimitti minut ”luokan Aleksis Kiveksi”. Samainen opettaja ohjasi luokkani näyttelemään kirjoittamani näytelmän ”Rakkautta ja Substralia”. Yläkoululaisena teininä purin elämisen tuskaa päiväkirjoihini.

Anna-Leena Härkösen julkaistessa jo nuorena esikoisteoksensa Häräntappoaseen, halusin syvästi tehdä juuri samoin.  Olin lähes tismalleen saman ikäinen kuin Anna-Leena ja jouduin vain sisälläni vaikeroimaan, että eihän minulla ole mitään aihetta – ei yksinkertaisesti mitään sanottavaa!

Koska aina kirjoittamiselleni on ollut jokin kysyntä tai tarve, joko sisäinen tai ulkoinen, ei ole ollut tilaisuutta liiemmin pidätellä. Usein oven takana on ollut myös se kovin rakastamani ”deadline”, määräaika, jota ilman me tämän maailman ihmiset tuskin paljonkaan saisimme aikaan. Olen siis tottunut antamaan kynäni viuhua. Tiedostaen sekä pyyhekumin toimivuuden, että epätäydellisyyden täydellisyyden.

Sanat ovat leluja leikkisälle.

Sanat ovat sulka, jolla kutitella.

Sanat ovat suti, jolla maalailla.

Ei liian suoraa.

Ei liian kierää.

Sopivan syheröistä.

Maiskuteltavaksi.

Sulateltavaksi.

Ihasteltavaksi.

Parasta on,  jos tekstissä on oivallusta, nokkelaa leikkisyyttä, monen tahoisia merkityksiä.

Hyvä teksti ei aina välttämättä aukea heti ensi lukaisulla.

 Ihailen suunnattomasti tämän aikamme lauluntekijöitä esim. Toni Wirtasta, Juice Leskistä, Junnu Vainiota. Aivan huippuja ovat rohkeat, musisoivat ja kynäilevät nuoret naisemme – Paula Vesala ja Sanni kärkipäässä.

Tämän hetken ja tuon nuoren Maisan tuskan välissä on pyörähtänyt useampikin seinäkalenteri akselinsa ympäri. Lukeminen ei koskaan ole tauonnut. Ajoittain vain muuttanut muotoaan. Sanomalehtiä, sanomalehtiä, sanomalehtiä. Aikakauslehtiä, lasten kirjoja, satukirjoja, lorukirjoja. Keittokirjoja. Teknisiä manuaaleja. Nyt uudelleen myös kaunokirjallisuutta. Laidasta laitaan.

Kirjoittaminenkin on muuttanut muotoaan aina kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivaksi. Välillä myös epäsopivaksi. Olen kirjoittanut

• satuja pöytälaatikkoon

• artikkeleita ammattilehteen

• laulun sanoiksi ajateltuja säkeitä puhelimen muistioon

• kirjeitä epäkasvattajalleni

• mainoksia ja kaupallisia tuotetekstejä

• käyttäjän käsikirjojen käännöksiä

• mielipidekirjoituksia

  
  

 Eletyn elämän myötä olen alkanut siirtelemään ”sit ku”-koristani haaveitani ja vielä toteutumattomia suunnitelmiani määrätietoisesti ”nyt ku”-koriini. Monta juttua, pienempää ja isompaa on jo päätynyt ”to do”-listallani yliviivatuiksi. Minulla ei tänään mitään muuta olekaan kuin kerrottavaa. Minä kirjoitan – siis olen!